Odottavan aika on pitkä
Päätin edellisen "avautumiseni" kovin negatiivisiin tunnelmiin. Ne olivat sen hetkiset tunnelmat. Näinhän se menee välillä aallon harjalla, välillä sen pohjalla. Siinä sitä on matkaajalla surffamista. Onneksi on niitä hyviä hetkiä, jolloin tunnen itseni normaaliksi jopa euforiseksi. Ja se se vasta onkin rikkaus- on aina ollut, että osaan iloita pienistä asiosta. Tai, no, mikä se sitten on "pieni "asia? Tai no, ilmaistaan asia niin, että osaan nauttia ja iloita monista asioista. Vaikkapa kauniista maisemasta, uudesta löylytuoksusta, perhosen näkemisestä. Esteetikkona kaikki kaunis kiehtoo minua. Voisin ihastella esineitä, tauluja, maisemia, koruja jne. loputtomiin. Se on kovin rentouttavaa, iloa ja valoa tuottavaa. Ja metsä, luonto ylipäänsä, se minulle henkireikä. Sinne on päästävä päivittäin. Onneksi jalat vielä kantavat, hitaasti tosin, mutta kantavat. Sanonta " Elämä opettaa hiljaa kiiruhtamaan" on puhutellut minua viime vuosina. Nyt siitä on tullut konkretiaa kohdallani. Nyt on täytynyt opetella hidastamaan myös henkisellä puolella.Se on ollut ja on vaikeaa. On ollut myönnettävä olevansa "hötkyilijä". Olenko toiminut vastoin "luontoani", kun olen lähtenyt kiireeseen ja oravanpyörään mukaan? Ja aiheuttanut näin itselleni hallaa? Varmasti näin. Jospa ei olisi myöhäistä korjata tilannetta.
Haluan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa tässä elämässä. Jospa minun opintiekseni annettiin tämä. Jotta oppisin hidastamaan, olemaan suorittamatta, olemaan itselleni lempeämpi. Taidan olla kovakalloinen oppilas, kun minut on täytynyt asettaa näin kovaan kouluun. Jotain olen kuitenkin jo aikaisemmin hiffannut, käytännön toteutus on vain tässä oravanpyörässä osittain jäänyt toteuttamatta. Vasenta käsivarttani koristaa värikäs peuratatuointi. Peura sympolisoi lempeyttä. Kymmenen vuotta mietin, millaisen tatuoinnin haluaisin. Tai uskallanko ottaa tatuointia lainkaan. Ne ovat kiehtoneet minua. Minusta ne ovat kauniita. Pedanttina henkilönä halusin olla varma kuvasta. Lopulta päätin antaa tatuoinnnin itselleni 40 -vuotislahjaksi. Reilun vuoden suunnittelin sitä, laitoin tatuoialle kuvia, ehdotuksia, muutospyyntöjä. Ja siinä se nyt kököttää, minun voimaeläimeni, peura. Aina halutessani nähtävilläni ja muistuttamassa minua olemaan lempeämpi itselleni, ehkäpä juuri hidastamaan, hyväksymään itseni ja puutteeni. Ja onhan se kaunis, minulle iloa ja valoa tuottava.
Ehkä sitten hieman valotusta itse sairausprosessiin, vaikka nyt tuntuu, että mielessäni ovat aivan muut asiat. Niistä tuo alkupätkä oli tärkeä kirjoittaa. Ja toki on hyvin vapauttavaa, kun sairaus ei pyöri mielessä joka hetki. Se on hienoa, että välillä unohtuu koko Cushing ja kaikki siihen liittyvä. Luulen, että kirjoittamisesta on ollut apua. Kaikesta ihmisten tsemppauksesta, pienistäkin sanoista, lauseista, halauksista jne. olen saanut voimaa ja uskoa tulevaan. Ihmisten kokemuksista olen saanut toivoa.Kyllä minäkin selviän. Toki niitä aallonpohjia on odotettavissa, sen tiedän. Mutta, mutta luulen, että minun on koko ajan helpompi ottaa ne vastaan ja selvitä niistä- saada pääni pintaan.
Kuten ensimmäisessä tekstissäni kirjoitin, olin sisätautioastolla tutkimusjaksolla. Jännitti ja pelotti. Enhän ollut koskaan ollut sairaalassa potilaana kuin syntymässä ja synnyttämässä. Kaikki epätietoisuus pelotti ja se oletus, että joutuu taas taistelemaan, selittämään, kysymään, vaatimaan. Ja kun voimavarat ovat kovin vähäiset. Ottaisiinko minut tosissaan?Kuunneltaisiinko?Uskottaisiinko? Suureksi ilokseni voin todeta noihin kaikkiin, että kyllä. Minulle tuo osastolla oli voimaannuttva kokemus. Vaikka en osannut nukkua yöllä. Vaikka minut on pistelty mustelmille. Vaikka minua itketti ja ahdisti. Vaikkei kaikki mennytkään kuten olisin toivonut.
Se, miten toinen ihminen kohdataan on suuri merkitys. Osastolla minut otettiin iloisesti ja myötätuntoisesti vastaan. Toki oma asennekin ratkaisee. Tai juuri se. Päätin olla yhteistyökykyinen, kärsivällinen, hyvä potilas. Mutta en liian hyvä. Aioin vaatia vastauksia, kysyä ja kyseenalaistaa. Ja oloani helpottaakseni, en aikonut unohtaa huumoria ja höpsöttelyä. Onhan se minun henkireikäni ja luontaista minulle. Niin vakavaa asiaa ei olekaan, josta ei huumorinpilkahdusta voisi löytää. Tämä on ehdottamasti minun voimavarani. Ja minulla on hauskaa usein ihan vain itseni kanssa. Parasta tietenkin on, kun nämä riemuhetket pääsee jakamaan samanhenkisten kanssa. Tässä tarkoitan erityisesti teitä tietyt tyypit. Te tiedätte kyllä. Olen kiitollinen teistä. Sitä te ette tiedä, että teillä jokaisella on minulle yhdessä ja erikseen aivan erityinen merkitys. Nyt itkettää. En olisi uskonut, että voin kokea jotain tällaista ystävyyden saralla. Ei ole ollut helppoa luottaa, päästää lähelle. On täytynyt opetella avoimuutta, opetella puhumaan, voittaa ujous, mennä epämukavuusalueelle. Eli koulua on tässäkin mielessä käyty. Aikaisemmin olin kuvitellut pärjääväni yksin. Vieläkin avun pyytäminen on vaikeaa, en halua olla kenellekään taakaksi, haluan rasittaa muita mahdollisimman vähän. No, siihen on joutunut kasvamaan - ei vähiten koulukiusaamiskokemusten vuoksi. Se on jättänyt jälkensä minuun- ikuiset arvet. Mutta onneksi ne ovat haalenneet, olen selviytynyt, eheytynyt, antanut anteeksi. Koskaan en unohda. Persoonassani ne jäljet näkyvät aina.
Summa summarum. Keskussairaalassa potilas Manninen sai tavata ihanan, inhimillisen lääkärin, endokrinologin eli tällä alalla juuri sen asiantuntijan, jolla on paras asiantuntemus minun sairaudessani. Sain tarvitsevani tiedon, tukea ja koin aitoa kohtaamista. Koin, että minua kuunneltiin, otettiin todesta, ymmärrettiin.Pystyn luottamaan siihen, että asiani on hoidossa ja saan avun. Eihän kaikki tietenkään mennyt niinkuin olisin halunnut. Tutkimukset jatkuvat, minua koulutetaan nyt oikein kunnolla. Kärsivällisyyttä vaaditaan. Lääkäri loi uskoa. Minä olen hoidettavissa, selviän. Nyt vain täytyy tutkia huolellisesti, että löydetään oikeanlainen hoito. Se kestää. Voimia kysytään. Se ahdistaa eniten, kun mietin,miten huonoon kuntoon ehdin mennä ennenkuin hoito alkaa. Palaudunko? Kauanko toipuminen kestää? Näihin kysymyksiin kukaan ei tiedä vastausta. Epävarmuus on pahinta. Joskus tuntuu vain siltä, että helpointa olisi vain luovuttaa. Mutta onneksi päänsääntöisesti haluan taistella- voittaa vihollisen nimeltä Cushing. Olen utelias näkemään, mitä elämällä on minulle vielä tarjota. Olen päättänyt kääntää tämänkin kokemuksen vahvuudeksi niin henkilökohtaisessa elämässä kuin työelämässäkin. Kaikesta oppii.
Ja arvatkaapa, mikä oli parasta keskussairaalakeikassa? Se oli se, kun lääkäri sanoi, että olen sairas.
Haluan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa tässä elämässä. Jospa minun opintiekseni annettiin tämä. Jotta oppisin hidastamaan, olemaan suorittamatta, olemaan itselleni lempeämpi. Taidan olla kovakalloinen oppilas, kun minut on täytynyt asettaa näin kovaan kouluun. Jotain olen kuitenkin jo aikaisemmin hiffannut, käytännön toteutus on vain tässä oravanpyörässä osittain jäänyt toteuttamatta. Vasenta käsivarttani koristaa värikäs peuratatuointi. Peura sympolisoi lempeyttä. Kymmenen vuotta mietin, millaisen tatuoinnin haluaisin. Tai uskallanko ottaa tatuointia lainkaan. Ne ovat kiehtoneet minua. Minusta ne ovat kauniita. Pedanttina henkilönä halusin olla varma kuvasta. Lopulta päätin antaa tatuoinnnin itselleni 40 -vuotislahjaksi. Reilun vuoden suunnittelin sitä, laitoin tatuoialle kuvia, ehdotuksia, muutospyyntöjä. Ja siinä se nyt kököttää, minun voimaeläimeni, peura. Aina halutessani nähtävilläni ja muistuttamassa minua olemaan lempeämpi itselleni, ehkäpä juuri hidastamaan, hyväksymään itseni ja puutteeni. Ja onhan se kaunis, minulle iloa ja valoa tuottava.
Ehkä sitten hieman valotusta itse sairausprosessiin, vaikka nyt tuntuu, että mielessäni ovat aivan muut asiat. Niistä tuo alkupätkä oli tärkeä kirjoittaa. Ja toki on hyvin vapauttavaa, kun sairaus ei pyöri mielessä joka hetki. Se on hienoa, että välillä unohtuu koko Cushing ja kaikki siihen liittyvä. Luulen, että kirjoittamisesta on ollut apua. Kaikesta ihmisten tsemppauksesta, pienistäkin sanoista, lauseista, halauksista jne. olen saanut voimaa ja uskoa tulevaan. Ihmisten kokemuksista olen saanut toivoa.Kyllä minäkin selviän. Toki niitä aallonpohjia on odotettavissa, sen tiedän. Mutta, mutta luulen, että minun on koko ajan helpompi ottaa ne vastaan ja selvitä niistä- saada pääni pintaan.
Kuten ensimmäisessä tekstissäni kirjoitin, olin sisätautioastolla tutkimusjaksolla. Jännitti ja pelotti. Enhän ollut koskaan ollut sairaalassa potilaana kuin syntymässä ja synnyttämässä. Kaikki epätietoisuus pelotti ja se oletus, että joutuu taas taistelemaan, selittämään, kysymään, vaatimaan. Ja kun voimavarat ovat kovin vähäiset. Ottaisiinko minut tosissaan?Kuunneltaisiinko?Uskottaisiinko? Suureksi ilokseni voin todeta noihin kaikkiin, että kyllä. Minulle tuo osastolla oli voimaannuttva kokemus. Vaikka en osannut nukkua yöllä. Vaikka minut on pistelty mustelmille. Vaikka minua itketti ja ahdisti. Vaikkei kaikki mennytkään kuten olisin toivonut.
Se, miten toinen ihminen kohdataan on suuri merkitys. Osastolla minut otettiin iloisesti ja myötätuntoisesti vastaan. Toki oma asennekin ratkaisee. Tai juuri se. Päätin olla yhteistyökykyinen, kärsivällinen, hyvä potilas. Mutta en liian hyvä. Aioin vaatia vastauksia, kysyä ja kyseenalaistaa. Ja oloani helpottaakseni, en aikonut unohtaa huumoria ja höpsöttelyä. Onhan se minun henkireikäni ja luontaista minulle. Niin vakavaa asiaa ei olekaan, josta ei huumorinpilkahdusta voisi löytää. Tämä on ehdottamasti minun voimavarani. Ja minulla on hauskaa usein ihan vain itseni kanssa. Parasta tietenkin on, kun nämä riemuhetket pääsee jakamaan samanhenkisten kanssa. Tässä tarkoitan erityisesti teitä tietyt tyypit. Te tiedätte kyllä. Olen kiitollinen teistä. Sitä te ette tiedä, että teillä jokaisella on minulle yhdessä ja erikseen aivan erityinen merkitys. Nyt itkettää. En olisi uskonut, että voin kokea jotain tällaista ystävyyden saralla. Ei ole ollut helppoa luottaa, päästää lähelle. On täytynyt opetella avoimuutta, opetella puhumaan, voittaa ujous, mennä epämukavuusalueelle. Eli koulua on tässäkin mielessä käyty. Aikaisemmin olin kuvitellut pärjääväni yksin. Vieläkin avun pyytäminen on vaikeaa, en halua olla kenellekään taakaksi, haluan rasittaa muita mahdollisimman vähän. No, siihen on joutunut kasvamaan - ei vähiten koulukiusaamiskokemusten vuoksi. Se on jättänyt jälkensä minuun- ikuiset arvet. Mutta onneksi ne ovat haalenneet, olen selviytynyt, eheytynyt, antanut anteeksi. Koskaan en unohda. Persoonassani ne jäljet näkyvät aina.
Summa summarum. Keskussairaalassa potilas Manninen sai tavata ihanan, inhimillisen lääkärin, endokrinologin eli tällä alalla juuri sen asiantuntijan, jolla on paras asiantuntemus minun sairaudessani. Sain tarvitsevani tiedon, tukea ja koin aitoa kohtaamista. Koin, että minua kuunneltiin, otettiin todesta, ymmärrettiin.Pystyn luottamaan siihen, että asiani on hoidossa ja saan avun. Eihän kaikki tietenkään mennyt niinkuin olisin halunnut. Tutkimukset jatkuvat, minua koulutetaan nyt oikein kunnolla. Kärsivällisyyttä vaaditaan. Lääkäri loi uskoa. Minä olen hoidettavissa, selviän. Nyt vain täytyy tutkia huolellisesti, että löydetään oikeanlainen hoito. Se kestää. Voimia kysytään. Se ahdistaa eniten, kun mietin,miten huonoon kuntoon ehdin mennä ennenkuin hoito alkaa. Palaudunko? Kauanko toipuminen kestää? Näihin kysymyksiin kukaan ei tiedä vastausta. Epävarmuus on pahinta. Joskus tuntuu vain siltä, että helpointa olisi vain luovuttaa. Mutta onneksi päänsääntöisesti haluan taistella- voittaa vihollisen nimeltä Cushing. Olen utelias näkemään, mitä elämällä on minulle vielä tarjota. Olen päättänyt kääntää tämänkin kokemuksen vahvuudeksi niin henkilökohtaisessa elämässä kuin työelämässäkin. Kaikesta oppii.
Ja arvatkaapa, mikä oli parasta keskussairaalakeikassa? Se oli se, kun lääkäri sanoi, että olen sairas.
Hienoa, kun osastolla olosi koit positiivisena. Sait oikeaa tietoa, mitä olet kovasti kaivannut. Hyvin kuvaat kokemuksiasi ja tuntemuksiasi. Jatka kirjoittamista, minkä olet jo huomannut voimaannuttavan haastavassa tilanteessa. Ilon pisaroita jokaiseen päivään 😙
VastaaPoista