Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat

Tämä lienee tähän astisista blogiteksteistäni raskain ja raadollisin.Ö-mappimateriaalia, oksennusta, jonka pitää saada tulla ulos. Tiedän tämän koskettavan - ehkä loukkaavankin jota kuta. Läheisimmilleni tämä luultavasti on - ainakin osittain, rankkaa luettavaa. Korostan, etten halua loukata ketään. Kerron vain sen, miten asiat minun näkökulmastani ovat menneet. Miten minä olen asiat kokenut. Nyt on kirjoitettava se, mikä on kirjoitettava. Haudan takaa on huono kirjuutella. Ja tiedän senkin, että kaikkea kirjoittamaani voidaan käyttää minua vastaan. Siitä huolimatta otan riskin. Antaa tulla lunta tupaan, jos on tullakseen. "Tää on elämää, ei sen enempää". Luulen kestäväni avautumiseni mahdollisesti aiheuttamat mainingit. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ja toki toivon, että tämä tuo mukanaan myös hyvää. Nimenomaan hyvää ja tervehdyttävää.

Sairastamisen aikana olen ehtinyt miettiä syntyjä syviä. Katkeruutta sairastumisestani en juurikaan ole tuntenut. Oikeastaan en ole pohtinut kysymystä; miksi juuri minä? Tai, olen minä ihmetellyt, miten tälläinen harvinaisuus kuin Cushing löysi tieni minuun? Kun googlettaa, esimerkiksi terveysportista löytyy seuraavanlainen loppukaneetti : "Cushingin oireyhtymään ei tunneta ehkäisyä. Sen syntyyn ei voi vaikuttaa elintavoilla eikä muillakaan keinoilla". Minä rohkenen olla hieman eri mieltä. Tunnen itseni kovin hyvin. Ja itsessäni voin tunnistaa piirteitä ja toimintatapoja, jotka, jos nyt eivät ole suoranaisesti sairastuttaneet, niin ainakin ovat altistaneet minut tälle sairaudelle. Ihminen on sellainen kuin on. Minkä seepra raidoilleen voi?

Tässä minun tapauksessani ihminen on ollut tyhmä. En ole tajunnut hidastaa ajoissa. Olen hypännyt vapaaehtoisesti oravanpyörään ja antanut mennä. Varoitusmerkeistä huolimatta. Päinvastoin, kiihdyttänyt vain tahtia. Suorittanut, suorittanut, suorittanut. Piiskannut itseäni yhä enemmän. Ja kun mikään ei riitä. Välittämättä vuosia kestäneistä vatsavaivoista, kivuista ja muista pienistä elämän heittämistä pysähtymismerkeistä, olen vain porskuttanut. Kyllähän ne muutkin jaksavat, kyllä minunkin täytyy. "Heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa". Ehkä olen arvioinnut voimavarani väärin? Minä en kestänytkään. Ehkä minua ei alunalkaenkaan tarkoitettu juoksemaan oravanpyörässä? Olen vain tunkenut väkisin itseni samaan putkeen, muottiin, jossa valtaosa muistakin hikoilevat. Tai jotkut hikoilevat, toiset eivät. Jotkut jaksavat ja osaavat. Minä en.

Asenne ratkaisee. Lempimottojani. Niin toki. Lapsena ja nuorena en ilmeisesti osannut asennoitua oikein. Olin ahdistunut lapsi ja vielä ahdistuneempi nuori. Aikuisena ymmärrän itseäni paremmin. Olen erityisherkkä. Se on sekä siunaus että kirous. Lapsuudessa ja nuoruudessa se oli enemmän kirous. Nyt olen oppinut kääntämään sen suurimmaksi osaksi siunaukseksi ja vahvuudekseni. Koen asiat hyvin voimakkaasti. Sekä myönteiset että kielteiset. Aistin tunnelman, ilmapiirin hyvin herkästi. Havannoin tapahtumat, muut ihmiset ja itseni hyvin tarkasti. Minulla on koko ajantuntosarvet pystyssä. Se on joskus hyvin raskasta ja kuluttavaa. Haluaisin osata elää enemmän mentaliteetilla" Hullu ei huomaa ja viisas ei välitä". Toivoisin, että minulla olisi vahvemmat suodattimet. Silloin maailman kohtaaminen olisi helpompaa ja yksinkertaisempaa ja eläminen kevyempää, luulen.

Toisaalta minulla on hyvin rikas sisäinen maailma. Sieltä ammennan voimaa, iloa ja valoa itselleni. Ja toivon, että siitä saavat osansa myös ympärilläni olevat ihmiset. Toki osaan olla myös superhankala. Sen ovat lähimmät saaneet tuta. Osaan vääntää ja kääntää, olla ihan mahdoton. Sekä siunaus että kirous siis. Sairastamisen aikana, kumppanini kortisolin myötävaikutuksesta, tunne-elämä heittää usein häränpyllyä. On ollut välillä vaikea tunnistaa itseään. Sekä positiiviset että negatiiviset tunnereaktiot ovat voimistuneet. Siinä on ollut kestämistä sekä itsellä että kanssaihmisillä.

Kuten rivien välistä voi lukea, olen hyvin vaativa ja ankara itseäni kohtaan. Olen sitä myös lähimpiäni kohtaan, ihan varmasti. Tässä on yksi Päivi Elinan oppimisen paikoista. Peura vasemmassa käsivarressani on muistuttamassa tästä. Olen mielestäni edistynyt, mutta vielä on matkaa kuljettavana tälläkin tiellä. Puoli ruokaa on se, että tunnistaa puutteensa ja haasteensa. Vain niin on mahdollista opetella toimimaan ja asennoitumaan toisin.

Olen kokenut suurimman osan elämästäni olevani vääränlainen, puutteellinen, huonompi kuin muut. Aina on ollut jotain parantamisen varaa, aina olisi voinut tehdä asiat paremmin, olla parempi. Osittain tämä vaativuus on varmasti sisäsyntyistä, osittain kodin perintöä. Kuten jo aikaisemmin totesin olen herkkä, vaativa, ahdistuneisuuteen taipuvainen. Lapsena olisin tarvinnut vastapainoksi rentoutta ja lempeyttä ja iloa elämään. Toki näitäkin oli. Jostain syystä kaikki ei kuitenkaan mennyt niin hyvin kuin olisi voinut mennä. Meillä oltiin vakavahenkisiä, asiallisia ja jäykkiä. Kodin ilmapiiri ahdisti usein. Koen, että me lapset olimme vanhemmille vasta kakkossijalla. Työt menivät lasten edelle. Saimme kuulla tarinoita muiden lasten erinomaisuudesta.Tuntui, että me omat olimme huonompia kuin muut. Se lisäsi epäonnistumisen kokemusta.

Olen jäänyt kaipaamaan tasavertaista keskustelua, asioiden yhdessä pohtimista. Se olisi tuonut arvostuksen kokemuksen. Tunteen siitä, että minunkin mielipiteelläni on merkitystä. Kaiken ei tarvitse olla " ylhäältä päin" määrättyä. Kuri kotona oli kova. Minulle liiallista. Olisin tarvinnut enemmän ymmärtävää syliä. En halua syyttää vanhempiani. He varmasti tekivät parhaansa. Jokainen pelaa niillä korteilla, jotka annetaan. Enempää ei voine vaatia. Ja asioilla on aina toinenkin puoli. Monet asiat olivat kotona todella hyvin. Perusasiat olivat kunnossa. Sitä osaan nykymaailmaa seuratessani todella arvostaa. Minulla oli aina kaikkea, mitä rahalla saa, kaikkea, mitä olen tarvinnut. Urheiluvälineistä vaatteisiin, ruokaa, lomia, leluja jne. Toki tätä en lapsena osannut arvostaa. Luulin, että kaikilla muillakin on samoin. Vanhemmat opettivat rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen ja kärsivällisyyteen. Minulle on opetettu käytöstavat sekä tervettä maalaisjärkeä. On opetettu arvostamaan koulutusta ja työntekoa. Olen saanut kotoa avaimet kunnon kansalaisuuteen.

Asuimme pienellä paikkakunnalla. Vanhempani olivat työnsä puolesta näkyvillä paikoilla. Koin, että elämäämme seurattiin ja olimme ihmisten mielenkiinnon, arvioinnin ja arvostelun kohteena. Koin paineita ja totesin tuottaneeni vanhemmilleni pettymyksen. Eihän minussa ollut mitään ihmeellistä. Koin, etten ollut sellainen kuin ihmiset odottivat minun olevan. Päinvastoin koin olevani huono, jopa tavallista tyhmempi. Lukihäiriöinen, r-vikainen, hiljainen jännittäjä. Häpesin itseäni. Minulla oli usein syyllinen olo.

Varsinainen helvetti alkoi yläasteella. Kävin ala-asteen pienellä kyläkoululla. Yläasteelle meno jännitti hirvittävästi. Jouduin menemään sinne yksin, ilman yhtään kaveria. Kaverini olivat sopivasti joko vuoden minua nuorempia eli jäivät käymään vielä kuudetta luokkaa kyläkouluun tai vuotta vanhempia ja ehtineet muodostaa jo oman kaveripiirinsä yläasteella. Aluksi kaikki meni ihan mukavasti tutustuin joihinkin ikätovereihini, mutta sitten tapahtui jotain. Minua alettiin nälviä, pilkata, minulle alettiin naureskella, eristettiin. Ei huolittu mukaan, jätettiin yksin. Ehkä heille selvisi kuka olen? En osannut puolustautua. Otin vain kaiken kiltisti vastaan. En pystynyt nauramaan pilkkaajieni kanssa enkä asennoitumaan oikein. Sulkeuduin, vaikenin, häpesin, kärsin hiljaa. Koulunkäynti oli täyttä tuskaa.

Sitten, kuin ihmeen kaupalla, tutustuin kolmeen tyttöön samalta luokalta.Tosin luokkamme oli jaettu kahteen ryhmään ja suurimman osan tunneista olin eri ryhmässä kuin ystäväni. Hekin tulivat pieneltä kyläkoululta, olivat keskenään jo entuudestaan tuttuja. Pääsin heidän porukkaansa, löysimme yhteisen sävelen. Pidämme edelleen yhteyttä, vaikka emme näekään usein. Elämä on kuljettanut meidät eri puolille Suomea, mutta jonkinlainen yhteys välillämme on säilynyt. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että tutustuin teihin M, A ja R. Ilman teitä en olisi selvinnyt hengissä tuosta ajasta. Kaikki me selvisimme, vaikka olimme kaikki kiusattuja. Siitä emme ole koskaan puhuneet. Minä ainakin olin niin häpeissäni, että vaikenin koko asiasta, olin niin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Olin hukassa, en pystynyt katsomaan itseäni edes peilistä. Minua ahdisti, sain paniikkioireita, minua pelotti mennä kauppaan, en lähtenyt kylään perheeni kanssa tai uskaltanut lähteä mihinkään harrastuksiin, koska häpesin itseäni enkä uskaltanut puhua mitään. Eristäydyin. Jännitin lähes kaikkea ja kaikkia. Ilo katosi elämästä. Valintojani ja tekemisiäni määritti se, mitä uskalsin tai mihin pystyin- ei se mistä olin kiinnostunut tai mitä halusin. Lopulta en edes tiennyt, mitä halusin. Oikeastaan vain olin ja odotin, että aika kuluisi ja pääsisin pois.

Jokainen voi kuvitella, mitä nuoren itsetunnolle tekee se, että tulee oman vertaisryhmänsä hyljeksimäksi ja kokee itsensä epätoivotuksi, suorastaan oudoksi, aina vääränlaiseksi? Mitä toisten ylenkatse ja pilkka saavat aikaan? Sisälleni patoutui vihaa. Se purkautui kotona huutamisena, aggressiivisuutena. Se näkyi koulusta pinnaamisena, juopotteluna, masennuksena. Sulkeuduin omaan huoneeseeni. Siitä tuli turvapaikkani, jonne pilkkasanat eivät yltäneet. Televisioista tuli hyvä ystäväni. Vanhempani olivat varmaan täysin ymmällään. Mutta apua ei haettu. Ehkä vanhempanikin häpesivät.Eivät halunneet, että ongelmat tulevat kenenkään tietoon. Luottivat siihen, että omin voimin pärjätään.

Toki elämä oli mukavaakin välillä.Ja monta hyvää muistoa on myös tuolta ajalta. Positiivisen luonteen omaavana osasin myös iloita ja jaksoin hassutellakin. Jos jotakin näin jälkeenpäin saisi toivoa, toivoisin, että vanhempani olisivat kyenneet puuttumaan kiusaamiseen. Häpeän vuoksi siitä oli tuskallisen vaikea kertoa ja kun kerroin vanhempani eivät pystyneet toimimaan. "Pitää kääntää toinenkin poski".Ehkä he eivät tajunneet tilanteen vakavuutta, sitä piinaa, jossa elin lähes joka koulupäivä. Kun päätin olla rohkea ja kertoa kouluterveydenhoitajalle, että esiintymistilanteet jännittävät minua kovasti,sain "lohdutusta"," Ei se varmaankaan ole ongelma, kyllähän sinun vanhempasikin ovat esillä ja esiintyvät" Ja, miten paljon olin joutunut tekemään töitä itseni kanssa, että uskalsin kertoa jollekin ulkopuoliselle tämän hävettävän huoleni. Tuloksena täysi tyrmäys ja hylkääminen. Ehkä silloin Päivi Elina päätti, että selviää yksin. Apua ei kannata pyytää.

Olen antanut kiusaamisen anteeksi. Vai olenko? Käsi sydämellä. En tiedä. Kukaan ei ole minulta anteeksi pyytänyt. Ehkä olen piinajilleni kuin ilmaa, täysin yhdentekevä. En edes anteeksipyynnön arvoinen. Ehkä he eivät edes tajua, minkä henkisen helvetin he saivat minut käymään läpi? Ja miten se on vaikuttanut koko loppueläämääni? Tiedän monen ikätoverini yläasteelta lukevan tätä blogia. Jopa kiusaajieni ja kiusaamisen mahdollistajien. Kukaan ei koskaan puolustanut minua tai ystäviäni, tullut väliin, sanonut, että lopettakaa. Näin rumba sai jatkua. Mutta; no hard feelings, life goes on. Kyllä minut uskaltaa kohdata vaikka pimeällä kujalla. En minä purematta niele. Luulen kyllä, että kuulen kujalla vain tuulen huminan. Hiljaista on ollut - ainakin tähän asti. You know, what I mean.

Kärsin pitkään posttraumaattisesta stressireaktiosta. Vielä pitkään aikuisiällä ikätoverin kohtaaminen sattumalta esimerkiksi kaupassa, sai minussa aikaan pakene-reaktion ja paniikkioireita. Vieläkään en välttämättä tervehdi, ylpeyteni on minullakin. Jälkensä ovat minuun jättäneet nuo kolme kiirastulen vuotta. On ollut vaikea luottaa ihmisiin ja päästää ketään lähelle. Uudet tilanteet ja ihmisten kohtaaminen vievät minulta edelleen energiaa "tavan tallaajaa" enemmän. Jännitän usein uusia tilanteita. En pidä esiintymisestä, jota työni joskus edellyttää. Joudun tekemään psyykkistä työtä etukäteen selvitäkseni näistä koetinkivistä. Jälkeenpäin olen väsynyt - mutta onnellinen. Selvisin jälleen. On pitänyt opetella puhumaan, olemaan avoinna. Edelleen viihdyn hyvin itsekseni, en tarvitse suurta seurapiiriä ympärilleni. On pitänyt opetella pitämään itsestään ja tutkistella sitä, millainen oikeasti olen. On pitänyt oppia hyväksymään omat heikkoudet, mutta myös löytämään vahvuudet.

Tänä päivänä enimmäkseen pidän itsestäni. Koen, että tunnen itseni ja pystyn luottamaan itseeni tilanteessa kuin tilanteessa. Se on vaatinut työtä, terapiaa, itsetutkistelua, aikaa, lempeyden opettelua itseä ja toisia kohtaan, itsensä altistamista kaikelle pelottavalle, mukavuusalueelta poistumista. Verta, hikeä, kyyneleitä. Mutta se on kannattanut. Näiden kokemusten myötä olen tänä päivänä se mikä olen. Huonoine ja hyvine puolineni. Minussa on vahvuutta ja iloa. Edelleenkin koen, etten oikein osaa olla ystävä. Ehkä en vain en uskalla, pelkään hylkäämistä. Koen helposti olevani taakka toisille. Olen tottunut selviämään yksin. Muistan erään pikkupojan vastauksen, kun olin terveydenhoitajaopintoihini liittyvässä harjoittelussa kouluterveydenhuollossa. Planketissa pyydettiin rastimaan, onko oppilas omasta mielestään normaali, lihava vai laiha. Poika oli kirjoittanut paperiin " Minä olen sopiva". Vieläkin tuo pojan vastaus saa minut itkemään. Kuinka kauniisti ajateltu itsestä. Kuinka kaunis lause. Minäkin haluisin olla sopiva.

Uusi lehti kääntyi elämässäni, kun tulin nykyiseen työpaikkaani yhdeksän vuotta sitten. Jollain tavalla tunsin tulleeni kotiin, palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Pääsin osaksi jotain suurta.Löysin hengenheimolaiseni. Aloin puhjeta kukkaan. Tuhkasta alkoi nousta se Päivi "Aina Liima " Manninen, joka tänä päivänä olen. Opettelua se on ollut,mutta minulla on ollut parhaat opettajat. Kollegat rakkaat. Monet kokemukset olemme jakaneet niin töissä kuin siviilissäkin. Olette minulle tärkeitä. Olette tehneet minusta minän. Olette auttaneet minua löytämään itseni. Ja se, jos mikä on arvokasta. KIITOS.

Kaikki tämä matkanteko on ollut edellytystä sille, että olen pystynyt olemaan valitsemassani ammatissa, työskentelemään haasteellisen asiakasryhmän parissa, tekemään tiivistä tiimityötä ja terapiatyötä. Olemaan jatkuvan paineen ja arvioinnin alaisena. Sietämään väkivallan uhkaa. Olemaan tarkka, huolellinen, jämäkkä ja johdonmukainen, ennakkoluuloton. Työssäni oma persoona on tärkein työkalu. Paljon haasteita ja vaatimuksia. Nyt näin hieman etäämmältä katsottuna, en ole päästänyt itseäni helpolla. Leipänsä voisi saada helpommallakin. Olenko tehnyt väärän valinnan ja saattanut itseni ongelmiin? Olisiko pitänyt uskoa lukiossa ammatinvalintapsykologia ja valita teatteriohjaajan ura? Raadollinen totuus on, etten uskaltanut. Hoitoala tuntui tutulta ja turvalliselta valinnalta, olinhan ikään kuin kasvanut siihen.Tosin sekin pelotti hirmuisesti.Pitihän siinä uskaltaa olla toista ihmistä lähellä. Sitähän juuri pelkäsin eniten.

Tunnen olevani risteyksessä. Sitä en vielä tiedä, mihin suuntaan lähden. En tiedä, pystynkö palaamaan entiseen työhöni. Onneksi minun ei tarvitse sitä nyt tietääkään. Ratkaisujen aika on myöhemmin. Sitten, kun olen terve. Mieluiten kirjoittaisin ja pitäisin omaa pientä sisustuskauppaa kodin yhteydessä. Saisin ympäröidä itseni kauniilla asioilla ja esineillä, olla kanssakäymisissä ihmisten kanssa, ostaa ja myydä uutta ja käytettyä tavaraa ja päättää ajankäytöstäni kuten parhaaksi näkisin. Voisin yhdistää työn ja kotiäitiyden. Kirjoittamalla saisin ilmaistua itseäni ja luotua jotain uutta, annettua ihmisille tarinoita, näkökulmia, ajateltavaa ja viihdykettä. Haluaisin saada aikaan keskustelua. Haaveita pitää ihmisellä olla. Tämä ei tarkoitan sitä, etten pitäisi nykyisestä työstäni. Pidän kyllä. Kovasti. Ja kai minä olen ihan hyvä työssäni. Olen oppinut olemaan. Minulla on maailman parhaat, rakkaat työkaverit. Kyse on vain siitä riitävätkö rahkeeni, jaksanko tässä työssä ja sen pyörteissä? Onko työelämä kaikkine sen vaatimuksineen yksinkertaisesti vain liikaa minulle? Sen olen oppinut, että terveyttään ei kannata työlle uhrata. Toivon, ettei tämä oppi tullut liian myöhään.

Olen sosiaalinen introvertti/ambivertti. Aina en jaksa olla sosiaalinen, tarvitsen paljon yksinoloa ja rauhaa. Töissä olen ihmisten kanssa, vapaa-ajalla en juurikaan jaksa. Enkä ehdi. Arki on hektistä harrastuksineen, lasten kuskauksineen. Ihan vain perusbaletin pyörittäminen vie oman aikansa. Sosiaaliset suhteeni rajoittuvat työpaikalleni ja perheeseeni. Nyt keskityn sairastamiseen, hidastan pikkuhiljaa. Teen oikeastaan vain välttämättömän. On aika pysähtyä. Vaalin ja teen asioita, mistä nautin, jotka tuottavat minulle iloa ja jaksamista. Yritän oppia tästä matkasta jotain. Yritän selvitä.

Kirjoitin tätä tekstiä sydänverelläni. Kirjoittaessani olen itkenyt paljon ja nukkunut vähän. Olen vereslihalla, alaston. Olen lyönyt kortit pöytään, ollut avoin ja rohkea. Jään odottamaan seurauksia. Ottakaa ja raadelkaa tai sulkekaa hyväksyvään syliin.


Kiitos, Kaija ja Markku musiikistanne. Se auttanut ja lohduttanut minua, tuonut minulle iloa ja valoa jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

TINAKENKÄTYTTÖ (Kaija Koo, Markku Impiö)

Hei, ei ei, en sitä salaa,
Näillä teillä loppuun palaa,
Tinakenkäni on sulaa laavaa.
Hän katselee rauhattomana itään,
Tuo tyttö hentoinen tinakengissään.
Kuuluuko sieltä suunnalta ketään,
Joka voisi ottaa tytön reppuselkään?
Hän on piirtänyt viestin karttaan, siellä lukee
Vie minut turvaan.
Ehkä hänet on luotu lentämään,
Ettei sulata tie hänen kenkiään
Hei, ei ei, en sitä salaa,
Näillä teillä loppuun palaa,
Tinakenkäni on sulaa laavaa.
Tule, tule siis ennen aamua
Et täältä muuten enää löydä mua
Kun aurinko nousee on pakko liikkua
Hän muistaa kuinka koulussa naurettiin,
Kun hän oli toisenlainen kuin kaikki muut.
Ja unissaan hän palaa pulpettiin,
Ja tinasotilasarmeija tukkii toisten suut
Et täällä voi olla sä paikoillaan,
Muuten tinakenkäsi sulaa
Juokse sinne missä on viileää
Siellä amor nuolella tähtää
Hei, ei ei, en sitä salaa,
Näillä teillä loppuun palaa,
Tinakenkäni on sulaa laavaa.
Tule, tule siis ennen aamua
Et täältä muuten enää löydä mua
Kun aurinko nousee on pakko liikkua
Tämä tie sut loppuun käyttää
Sen pinta väreilee
Kaikki kangastuksilta näyttää
Ja ilma syttyy tuleen
Pojan tinakenkäisen
Mistä löytäisit'sä sen, tyttö tinakenkäinen
Hei, ei ei, en sitä salaa,
Näillä teillä loppuun palaa,
Tinakenkäni on sulaa laavaa.
Tule, tule siis ennen aamua
Et täältä muuten enää löydä mua
Kun aurinko nousee on pakko liikkua.