Jaloilleni

 Olen huomannut kirjoittavani paljon lääkärireissuistani, tutkimuksissa juoksemisistani ym. toipujan arkeen vältämättä kuuluvista velvollisuuksista. Uskokaa tai älkää, toipujan elämä on paljon muutakin. Toipilaalla on aikaa vaikka mihin. Vain mielikuvitus on rajana itsensä viihdyttämiseen ja muuhun kuljailuun, mikä edistää kuntoutumista. Tietysti finanssipolitiikka, oma kunto ja korona sanelevat joitakin rajoituksia itsensä huvittamiseen, mutta muutoin toipilaalla on lähes vapaat kädet tehdä mitä mielii. Aikani ei ole tullut kertaakaan pitkäksi tämän taipaleeni varrella. Päinvastoin. Varsinkin nyt toipilasvaihetta eläessäni välillä tuntuu, että aika menee liian nopeasti ja, että vuorokaudessa saisi olla enemmän tunteja. Välillä tuskastuttaa se, että tekemistä ja intoa tehdä eri asioita olisi paljon enemmän kuin jaksamista. Monet kerrat olen saanut kokea sen,  etten ole malttanut levätä tarpeeksi. Olen vain tehnyt, painanut eteenpäin, kun intoa tekemiseen on ollut ja heikkous j...

 Työterveyslääkärini Pirre ottaa minut lempeästi vastaan. Hän nyökkää minulle jo kaukaa lähestyessään minua könkäten pitkin käytävää. Huonojalkaisuutta on ilmassa tiskin molemmin puolin. Pirre pyytää minua odottamaan  hetken, jotta hän ehtii "laittaa ylimääräiset pois" ja häipyy huoneensa uumeniin.  Jään odottamaan kuuliaisesti käytävän tuoliin. Kuulen Pirren kolistelevan huoneessaan. Liikuttelen jalkojani, että ne eivät ehtisi jäykistyä. Ennakoin näin tulevaa ylösnousemista, jotta se olisi mahdollisimman vaivaton ja kivuton. Paikallaan olo on jaloilleni ja koko kropalleni pahinta myrkkyä. Varsinkin jaloilleni riittää parinkymmentä minuuttia liikkumattomuutta, jonka jälkeen liikkeellelähtö on tuskallista ja jäykkää. Tramal ja Sirdalud, tuttavallisemmin Sirkkaliisa, eivät pysty vaivojani täysin poistamaan. Korkeintaan ne hieman lievittävät niitä. Millaista liikkumiseni olisi ilman lääkkeitä? Luultavasti olisin petitoipilas. Pirre ilmestyy ovensuuhun ja pyytää minut ystäväl...